Käsilatomosta offset-painoon

Käsinlatomo

Keskisuomalaisen käsinlatomosta (Kauppakatu 17) otettu kuva 1930-luvun lopulta. Käsinlatojat vasemmalta lukien Oiva Paavola, Kosti Saari, Otto Ekonen ja Mäkinen (?). Aikaisemmin käsinladonnassa kaikki tekstit ladottiin eli järjestettiin käsin yksittäisistä metallisista painomerkeistä sanoiksi ja lauseiksi. Kuvan ottohetkellä ladottiin enää otsikoita käsin.
Kirjasimet (kirjasinten syvennyskuvat) säilytettiin kuvassa etualalla näkyvissä kastiregaaleissa. Vinossa asennossa olevat avonaiset lokerikot muodostivat lokerokastiregaalin ja alaosan vedettävät laatikot puolestaan laatikkokastiregaalin. Tämä kahtiajako johtui ladottavien kirjasimen koosta. Pieniä kirjasimia olisi ollut hankala latoa laatikkokasteista ja isot puolestaan olisivat vieneet liikaa tilaa lokeroissa ja olisivat purkaessa kolhiintuneet toisiinsa.

latomo1930luku

Keskisuomalaisen latomotyöntekijöitä Kauppakatu 17:ssä 1930-luvulla.

Kuvan ottohetkellä Keskisuomalainen oli uudistanut sekä latomoa että painoa. Sylinterilaakakehilöpainokoneen (jota myös pikapainokoneeksi nimitettiin) tilalle oli hankittu vuonna 1929 kohopainorotaatio ja ladonta oli jo aikaisemmin koneistunut eli käyttöön oli otettu rivilatomakoneita käsinladonnan rinnalle. Kuvan henkilöt siis latoivat otsikoita, koska niin suuria kirjasimia ei rivilatomakone pystynyt käsittelemään. Kun otsikko oli ladottu, niin latomahaka laitettiin Ludlow-merkkiseen valukoneeseen. Kone toimi sähköllä ja sulatti ladotun otsikon kirjasinmetalliin eli valussa kirjasimet olivat käänteisenä kohotekstinä. Käsinlatojat hakivat sitten rivilatomakoneilta muut kohotekstit ja asemoivat ne otsikoiden ja mahdollisten kuvalaattojen kanssa kehilöön. Tätä ennen oli otettu vielä oikovedos, jolla oli tarkistettu tekstin oikeakielisyys.

Seuraavassa on kuvattu käsinlatojan työtä ennen rivilatomakoneita, jolloin käsinlatojat latoivat siis kaiken tekstin käsin.

Kauppakadun lehtilatomon työntekijöitä 1960-luvun alussa.

Kauppakadun lehtilatomon työntekijöitä 1960-luvun alussa.

Käsinlatoja seisoi kastiregaalin ääressä ja poimi kädellään tarvittavat kirjasimet toisessa kädessä olevaan latomahakaan, jollainen kuvan vasemmanpuoleisella henkilöllä on kädessään. Latomahaka oli laatikontapainen apuväline, jossa oli kaksi kiinteätä sivua ja kolmas siirrettävä, rivien laajuuden määräävä sivu. Kun latomahaka tuli täyteen, niin valmiit rivit siirrettiin ladelmalaivaan eli reunoilla varustetulle sinkkilevylle. Ladelmalaivaan nostettiin niin paljon rivejä kuin tarvittiin sivun eli kolumnin muodostamiseen. Sanomalehtityössä ladelma valmistettiin aina pitkiin kaistoihin, jotka sitten taitettiin eli katkaistiin sivuihin tai palstoihin.

Osmo Pykälinen taittamassa Keskisuomalaisen etusivua vuonna 1961.

Osmo Pykälinen taittamassa Keskisuomalaisen etusivua vuonna 1961.

Valmiista ladelmasta otettiin oikoluku- eli korrehtuurivedos käs’näppäimellä eli korrehtuurikoneella tarkastettavaksi lopullista painamista varten. Ladelma asetettiin käs’näppäimen vaakatasolle ja koneen sylinteri kuljetettiin ladelman päälle asetetun arkin yli. Oikolukijat merkitsivät vedokseen virheet ja käsinlatojat korjasivat ladelman oolin avulla. Ooli eli korjausnaskali oli puuvarteen kiinnitetty teräspiikki, jolla käsinlatoja noukki väärät kirjasimet tai merkit pois ladelmasta. Ooli työnnettiin kirjakkeeseen ja sitten etusormella tukien nostettiin joko erillinen kappale tai useampia kirjakkeita hieman ylös rivistä. Tämän jälkeen kirjakkeet vaihdettiin joko korjauspihdeillä tai sormin. Lopuksi naskalin varren tasaisella päällä naputettiin kirjakkeet rivissä alas.

Väinö Horttanainen taittamassa juhannusjuhlajulistetta 1950-luvulla. Julistetaitossa käytettiin vielä puukirjakkeita.

Väinö Horttanainen taittamassa juhannusjuhlajulistetta 1950-luvulla. Julistetaitossa käytettiin vielä puukirjakkeita.

Ryhmiteltyjä sivuja tai palstoja nimitettiin kehilöiksi ja seuraavaksi tehtiin kehiste. Siinä sivut ja palstat järjestettiin niin, että ne voitiin arkille painettuina taittaa numerojärjestyksessä toisiaan seuraaviksi. Lisäksi katsottiin että sivujen reunat saivat oikean leveyden. Kehilöt asetettiin takorautaisen kehyksen sisään ja kiinnitettiin tiukasti kiilasuluilla paikalleen.

Tähän loppuivat käsinlatojan työt ja painaja jatkoi tästä eteenpäin. Kehilö nostettiin seuraavaksi painokoneeseen eli painokehilöstä otettiin tarvittava määrä jäljennöksiä. Painokoneena oli ns. sylinterilaakakehilökone, jossa painokehilö kulki edestakaisin liikkuvalla vaakasuoralla kehilöalustalla pyörivän painosylinterin alitse. Painettava paperi, laaka-arkki, kietoutui painosylinterin ympärille. Koneessa saattoi olla esim. neljä kehilöä, jolloin muodostui nelisivuinen lehti yhdelle arkille. Tämän arkin kone taittoi lopuksi kahtia ja lehti oli painettu.

Latominen ja painaminen ovat olleet kirja- tai lehtipainotoimen päätyöt. Käsinladonta kehittyi koneladonnaksi ja valoladonnaksi, kunnes latomo poistui Keskisuomalaisesta vuoden 1994 näyttöpäätetaiton ja myöhemmän tiimityöskentelyn myötä. Seuraavassa vaiheessa käytössä oli ns. computer-to-plate eli tietokoneelta-painopellille. Nykyään menetelmänä on ns. computer-to-press eli tietokoneelta painokoneeseen, jolloin painopeltejäkään ei enää tarvita. Voidaanko tällöin puhua enää painamisesta?

Kohopainorotaatio

Rotaatiomestari Emil ”Ema” Kytönen tarkkailemassa Keskisuomalaisen painojälkeä vuonna 1951 hankitun Augsburg M.A.N-kohopainorotaation painosylinterin edessä.. Rotaatiokoneen keksimisellä on ollut käänteentekevä merkitys sanomalehtien painamisen historiassa. Kuva on vuodelta 1967, jolloin Keskisuomalainen muutti noin kolme kilometriä Jyväskylän keskustasta nykyisiin toimitiloihin Aholaitaan.

Rotaatiomestari Emil Kytönen tarkkailemassa painojälkeä painosylinterin edessä vuonna 1967.

Rotaatiomestari Emil Kytönen tarkkailemassa painojälkeä painosylinterin edessä vuonna 1967.

Rotaatiopainokoneessa painokehilö oli puolisylinterin muotoiseksi taivutettu stereotyyppilevy, sterra eli pyöröstereopainolevy kaikki virallisimmin. Painamista ei tehty laaka-arkeille vaan paperi juoksi yhtäjaksoiselta rullalta keskeytymättä. Apulaitteet leikkasivat painetut arkit irti, sekä taittoivat sanomalehden määrättyyn kokoon. Rotaatiopainokoneen lopullinen keksijä oli amerikkalainen William Bullock, joka vuonna 1863 sai patentin keksinnölleen. Koneen painonopeus oli aivan omaa luokkaansa verrattuna aikaisempiin pikapainokoneisiin.

Martti Sohlman tarkastelemassa vastapuristettua matriisipahvia 1960-luvun alussa. Matriisipahvin avulla valettiin painokoneeseen kiinnitettävä kaareva stereotypialevy.

Martti Sohlman tarkastelemassa vastapuristettua matriisipahvia 1960-luvun alussa. Matriisipahvin avulla valettiin painokoneeseen kiinnitettävä kaareva stereotypialevy.

Keskisuomalaisen kohopainorotaation yhteen painosylinteriin sopi kahdeksan kaarevaa sterraa, neljä rinnakkain ja kaksi peräkkäin, kuten kuvasta näkyy. Yhteensä koneen yhdessä yksikössä oli neljä sylinteriä. Painotelan alapuolella näkyy kumitela, joka siirsi painovärin painolevyille ja nämä puolestaan painopaperille. Painopaperin syöttö toimi koneen kummastakin päästä, jolloin päitä voitiin käyttää erillisinä yksiköinä. Tätä ominaisuutta hyödynnettiin muutettaessa paino nykyiseen toimipaikkaan Aholaitaan vuonna 1967. Ensin siirrettiin ykkösyksikkö ja sillä aikaa lehteä painettiin vanhassa painossa Vapaudenkatu 42:ssa. Tämän jälkeen siirrettiin vasta toinen osa.

Valamisen jälkeen stereotypialevyn reunoista poistettiin ylimääräinen metalli leikkaamalla ja jyrsinkoneella freesaamalla. Esko Lassila työstää levyä 1960-luvun alussa.

Valamisen jälkeen stereotypialevyn reunoista poistettiin ylimääräinen metalli leikkaamalla ja jyrsinkoneella freesaamalla. Esko Lassila työstää levyä 1960-luvun alussa.

Ensimmäinen rotaatiopainokone Keskisuomalaiseen hankittiin vuonna 1929, jolloin vanhat pikapainokoneet jäivät siviili- eli tilauskirjapainotöitä varten. Tällaisia töitä olivat mm. nimikortit, kirjat, lomakkeet ja julisteet. Ensimmäisen rotaation hankkimisen jälkeen alkoi myös painajien eriytyminen rotaatio- ja siviilipainajiin. Keskisuomalaisen osalta siviilikirjapaino loppui 1990-luvun puolivälissä. Kohorotaatio puolestaan poistettiin käytöstä offsetrotaation tieltä vuonna 1973.

Keskisuomalaisen ensimmäinen rotaatiopainokone, Augsburg M.A.N, joka hankittiin vuonna 1929.

Keskisuomalaisen ensimmäinen rotaatiopainokone, Augsburg M.A.N, joka hankittiin vuonna 1929.

Rivilatomakone

Konelatojia noin vuodelta 1966 Keskisuomalaisen konelatomossa (Kauppakatu 17). Amerikkalaista Linotype-rivilatomakonetta näppäilemässä normaalia pidemmällä, ns. latojan tuolilla Kauno Helin ja takana Armas Topp. Tuolin istuinosan pituus ei johtunut koneesta, mutta ehkä se oli latojalle ergonomisempi. Rivilatomakone valmisti metalliin valettua käänteistä kohotekstiä eli kone sekä latoi että valoi kirjasimet painamista varten.

Linotype-rivilatomakoneella Kauno Helin ja vieressä Armas Topp vuoden 1966 tienoilla.

Linotype-rivilatomakoneella Kauno Helin ja vieressä Armas Topp vuoden 1966 tienoilla.

Näppäimistön yläpuolella on ladottava käsikirjoitus ja alhaalla koukussa roikkuu toinen latomista odottava liuska. Koneen yläosassa ovat metalliin pakotetut kirjakematriisit eli kirjasinten syvennyskuvat omissa makasiineissaan, joita on kuvan koneessa neljä kappaletta.. Latoja näppäili eli pudotti herkän näppäimistön avulla makasiinista kirjakematriiseita ensin yhden täyden rivin kokoojahakaan odottamaan valamista. Oikealla näkyy lisäkekirjainlaatikko, jonka sivussa lukee LINOTYPE. Se sisälsi erikoiskirjakkeita kuten esim. puhelimen kuvia, joita ei ollut normaaleissa kirjakematriiseissa. Tällaisen erikoiskirjakkeen latoja laittoi käsin kokoojahakaan muiden sekaan. Lisäkekirjainlaatikon alla olevasta kammista latoja pystyi vaihtamaan kirjakemakasiineja.

Käytettävä kirjasinkoko määräsi rivin pituuden. Maksimissaan rivilatomakoneella pystyi tuottamaan 28 ciceroa pitkän rivin. Cicero-mitta tarkoittaa 12 pistettä ja piste puolestaan 0,3759 millimetriä. Tällöin rivin maksimipituus oli siis 126,3024 millimetriä. Pisteyksikkö on yleisin latomavälineiden mittayksikkö ja sen järjesti vuonna 1764 kirjakevalaja Didot Pariisissa. Kirjakematriiseissa oli samasta kirjasimesta kaksi tasoa. Ala- eli perustasolla valettiin leipätekstiä ja yläosalla puolilihavaa tai kursiivia. Latoja määritteli kokoojahakaan kumpaa käytetään eli putosivatko kirjakkeet kokoojahaan pohjalle vai jäivätkö ne ylemmäs.

Latoja työskentelee 1930-luvulla rivilatomakoneella, jossa kirjasinmetalliharkot sulatettiin puulämmitteisessä kattilassa. Kattilasta johtaa ulos savutorvi.

Latoja työskentelee 1930-luvulla rivilatomakoneella, jossa kirjasinmetalliharkot sulatettiin puulämmitteisessä kattilassa. Kattilasta johtaa ulos savutorvi.

Rivi voitiin tasata vasemmalle, oikealle tai keskelle. Jos kuitenkin piti tuottaa molempiin reunoihin tasattua tekstiä niin tällöin kirjakkeiden sekaan laitettiin tarvittava rivivälikiila, jolla rivit saatiin aina saman levyisiksi. Kun rivi oli valmis niin latoja käänsi näppäimistön vieressä olevasta kammesta ja elevaattori siirsi rivin valupenkkiin.

Koneen vasemmalla puolella ketjuista roikkui kirjasinmetalliharkko, jonka koostumuksessa oli mm. lyijyä, tinaa ja antimonia. Sitä sulatettiin aluksi puulämmitteisessä kattilassa, jolloin koneen luota johti ulos savutorvi. Kuvan koneessa lämmitys oli muutettu jo sähkötoimiseksi. Tämän takia konetta nimitettiin myös kuumalatomakoneeksi. Jousikuormitteinen mäntä painoi kattilasta sulan kirjasinmetallin valupenkkiin. Mäntä oli vähän väljä, joten joskus metallia saattoi roiskahtaa ulos. Metalli ei lentänyt suinkaan latojan päälle, mutta se oli hankala puhdistaa esim. katosta. Kirjasinmetalliharkon sulatuskattilassa oli myös rautapallo ketjussa. Se kellui sulan metallin pinnalla ja laski aina kirjasinmetalliharkkoa alaspäin sen huvetessa valuihin.

Sulatuspadan lämpötilan piti olla 282 astetta Celsiusta. Jos lämpötila oli liian kuuma, niin valut tulivat ontoiksi. Jos lämpötila oli liian kylän niin valut tulivat puolestaan rosoisiksi. Latoja pystyi näkemään heti valetun rivin pohjasta oliko lämpötila oikea. Koneen valunopeutta pystyi myös säätämään 5-12 rivin minuuttivauhdin välillä. Optimi lukema oli kuitenkin alta 10 riviä minuutissa, jolloin kone toimi häiriöittä.

Valun jälkeen elevaattori nosti kirjakematriisit koneen yläosaan, josta ne tippuivat mekaanisesti oikeaan makasiiniin omalle paikalleen. Tämä oli mahdollista kirjakkeisiin työstetyn hammastuksen eli hampaiden avulla. Silti joskus saattoi häiriön tullessa kirjake pudota väärään makasiiniin, jos se vain sinne sopi. Tämä erottui sitten heti lehden tekstissä. Lisäkekirjaimet palasivat oikealla näkyvää putkea pitkin lisäkekirjanlaatikon alaosaan, josta latoja nosti ne oikeille paikoille. Lisäkekirjaimissa oli kaikki hampaat tallella eli ne eivät päässeet putoamaan yläosan makasiineihin.

Rivilatomakone tuotti siis rivin kerrallaan kirjasinmetalliin valettuna ja Kauno Helinin vasemman käden vasemmalla puolella näkyykin valmiita rivejä, joissa kirjasimet ovat käänteiset. Näitä rivejä käsinlatojat hakivat tehdäkseen kehilön.

Käsinlatominen väheni varsinaisen leipätekstin kohdalla rivilatomakoneiden yleistyttyä 1910-luvulta lähtien, jolloin Keskisuomalaisen edeltäjä Keski-Suomi otti rivilatomakoneen käyttöön. Aluksi latoja latoi tekstin toimittajan tekemästä käsikirjoituksesta, kuten kuvassa. Kuva ottohetkellä oli avuksi otettu jo reikänauhat, mutta kuvan koneessa tätä ei käytetty. Reikänauhan käyttö tapahtui siten, että telekirjoittajat eli telerei’ittäjät muuttivat tekstin reikänauhaksi, joka sitten syötettiin rivilatomakoneeseen erityisen reikänauhan lukijalaitteen välityksellä. Tällöin rivilatoja saattoi käyttää kahta tai jopa useampaakin konetta saman aikaisesti. Palkassa tämä näkyi ns. kahden koneen lisänä.

Keskisuomalaisen konelatomo 1960-luvun alussa Kauppakatu 17:ssä.

Keskisuomalaisen konelatomo 1960-luvun alussa Kauppakatu 17:ssä.

Reikänauhoja myös tavutettiin tietokoneella. Tämä tapahtui siten, että telekirjoittajan alkuperäinen nauha, joka oli kirjoitettu yhteen pötköön, syötettiin reikänauhan lukijalaitteen välityksellä tietokoneeseen tavutettavaksi. Tietokoneena oli tuolloin 1960-luvulla Pdp Digital 8L, jossa oli kahdeksan kilotavun ferriittirengaskeskusmuisti. Tietokone tulosti nyt uuden reikänauhan, jossa teksti oli tasasivuisena palstana. Tämä syötettiin sitten rivilatomakoneeseen jälleen reikänauhan lukulaitteen välityksellä. Riviladonta säilyi vähän aikaa 1970-luvun alussa valoladonnan rinnalla tietokoneistettuna reikänauhaladontana (rivitys ja tavutus), mutta sai sittemmin väistyä.

Valolatomakone

Valolatoja Aatto Peränen Photon Pacesetter Mark II -reikänauhavalolatomakoneen valotusyksikön ääressä Keskisuomalaisen latomossa vuonna 1974. Valolatomakone oli seuraava askel metalliladonnasta. Kone jäljensi tekstin suoraan valonherkälle paperille umpinaiseen kasettiin. Aluksi tekstit syötettiin valolatomakoneeseen reikänauhoilla, joita näkyy roikkumassa taustalla. Uudistukseen liittyivät olennaisesti siirtyminen kohopainosta offsetpainoon sekä myöhemmin tekstinkäsittelyn osittainen siirtyminen kuvaputkipäätteille.

Valolatoja Aatto Peränen reikänauhavalolatomakoneen valotusyksikön äärellä vuonna 1974.

Valolatoja Aatto Peränen reikänauhavalolatomakoneen valotusyksikön äärellä vuonna 1974.

Materiaalin työstö tapahtui kuvan ottoaikana valoladontana tietokonemenetelmää avuksi käyttäen. Kuvan ottohetkellä rivilatomakoneissa käytetty tietokoneistettu reikänauhaladonta oli siirtynyt palvelemaan valoladontaa. Toimittaja kirjoitti tekstin, teippari eli telekirjoittaja muunsi sen reikänauhaksi ja tietokone tavutti ja rivitti tekstin tasasivuisiin palstoihin sekä tulosti siitä reikänauhan. Tietokoneena oli nyt Pdp Digital 11e, jossa oli yhden megatavun levykeasema eli magneettinen massamuisti. Tietokoneeseen oli kytketty kolme päätettä, joista ohjattiin reikänauhatulostamista. Nyt reikänauhoja ei kuitenkaan syötetty enää rivilatomakoneeseen vaan kuvassa näkyvään valolatomakoneen valotusyksikköön. Myöhemmin tietokoneelta pystyttiin tulostamaan suoraan on-line -kytkennällä valolatomakoneen valotusyksikköön. Kolmannessa vaiheessa vuosina 1978-1979 Keskisuomalaisessa tuli käyttöön Dymo-järjestelmä, joka poisti reikänauhat lopullisesti.

Telekirjoittaja muunsi toimittajan kirjoittaman juttutekstin reikänauhaksi, joka syötettiin valolatomakoneelle. Telekirjoittaja Terttu Roisko kirjoittaa tekstiä Itek -tietokonejärjestelmän etäispäätteellä.

Telekirjoittaja muunsi toimittajan kirjoittaman juttutekstin reikänauhaksi, joka syötettiin valolatomakoneelle. Telekirjoittaja Terttu Roisko kirjoittaa tekstiä Itek -tietokonejärjestelmän etäispäätteellä.

Suuret otsikot valmistettiin erikseen valoladontaperiaatteella otsikkovalolatomakoneilla, joista tulostui myös valmis teksti paperille. Tällaisia olivat vuonna 1973 käyttöönotetut Universal II Compugraphic 7200 -valolatomakoneet, joilla suurin kirjasinkoko oli 72 pistettä. Vuonna 1975 nämä korvattiin saman valmistajan käytännöllisempiin Universal IV- koneisiin, jotka edustivat 1970-luvun lopulla nykyaikaisinta otsikkovaloladontaa vaihdettavine kirjainkuvionauhoineen. Koneissa oli kerrallaan 8 kirjasinkiekkoa.
Otsikko ja leipäteksti ladottiin siis eri koneilla, kuten rivilatomakoneidenkin aikaan. Sekä otsikko- että reikänauhavalolatomakoneilla valoherkälle paperille tulostetut tekstit piti vielä viedä erikseen kehityskoneeseen ennen kuin niitä päästiin asemoimaan.

Valolatoja Eino Trygg tulostaa tekstiä Dymo Typesetter Interface-valolatomakoneella 1980-luvun taitteessa.

Valolatoja Eino Trygg tulostaa tekstiä Dymo Typesetter Interface-valolatomakoneella 1980-luvun taitteessa.

Paperille tulostetut teksti- ja ilmoitusmateriaalit sekä osa kuva-aineistosta asemoitiin eli kiinnitettiin käsin sivuarkeille. Sivuarkit kuvattiin negatiivifilmeiksi, ohut offsetpainolevy (alumiinipeltiä) valotettiin sivufilmin läpi ja kehitettiin koneellisesti. Tämän jälkeen painolevy voitiin kiinnittää offsetpainokoneen sylinteriin Keskisuomalaisen painamista varten.

Offset-paino

Sveitsiläisvalmisteinen Wifag OF 790 -offsetrotaatio marraskuun lopussa Keskisuomalaisen rotaatiosalissa vuonna 1995. Offset-painokoneen nimi juontuu painomenetelmästä. Painoväriä ei levitetä suoraan painopelliltä painomateriaalille, vaan ensin se siirretään kumikankaalla päällystetylle sylinterille. Siitä se sitten siirretään painettavaan materiaaliin. Tästä siis johtuu nimitys offset eli siirto. Tällä painomenetelmällä laitteisto kestää kulutusta pidempään. Koneessa näkyy vanha Keskisuomalaisen liikemerkki, joka seuraavana vuonna vaihtui nykyiseen.

Keskisuomalainen siirtyi offset-painatukseen vuonna 1973. Sveitsiläisvalmisteinen Wifag OF 790-offsetrotaatio kuvattuna Aholaidan painosalissa 1995.

Keskisuomalainen siirtyi offset-painatukseen vuonna 1973. Sveitsiläisvalmisteinen Wifag OF 790-offsetrotaatio kuvattuna Aholaidan painosalissa 1995.

Kohopainoon verrattuna offset tarjosi paremman jäljen erityisesti kuvapainatuksessa. Nykyinen offsetpainomenetelmä keksittiin 1900-luvulla ja sanomalehtien osalta ensimmäiset kokeet tehtiin Yhdysvalloissa 1930-luvun lopulla. Suomessa offsetpainotekniikkaan alettiin siirtyä 1960-luvulla ja varsinainen läpimurto tapahtui 1970-luvulla. Valkeakosken Sanomat otti Suomessa ensimmäisenä offsetin käyttöön vuonna 1965. Offsetpainoon siirryttäessä metalliladonta alkoi myös vähitellen väistyä.

Toisin kuin kohopainorotaatiossa offset-menetelmässä painettava ja tyhjä alue ovat samalla tasolla painopellillä. Painettavan lehden sivut kuvattiin aluksi negatiivifilmille, josta ne valotettiin painopellille.  Painamisessa kostutusvesi tarttuu sylinterin ympärillä olevalle painopellin tyhjille osille niiden kemiallisen rakenteen vuoksi. Tämän jälkeen painolevylle levitetään painoväri, mutta märät alueet hylkivät sen. Väri siis tarttuu vain painopellin kuiville alueilla, joista se siirtyy kumisylinterin kautta painomateriaalille.

Keskisuomalainen siirtyi kohopainosta laakapainoon kuuluvaan offset-menetelmään ensimmäisenä suurehkona maakuntalehtenä elokuun lopussa vuonna 1973. Lehden sivukoko muuttui samalla pohjoismaisen standardin mukaiseksi eli kahdeksanpalstaiseksi. Ensimmäinen offsetrotaatio pystyi painamaan 25 000 kappaletta 32-sivuista lehteä tunnissa.

Offsetin myötä metallitaitto jäi historiaan. Sivu valmistuu paperitaittona Teuvo Kiiskisen käsissä vuonna 1973.

Offsetin myötä metallitaitto jäi historiaan. Sivu valmistuu paperitaittona Teuvo Kiiskisen käsissä vuonna 1973.

Kuvan offsetrotaatiolla voitiin painaa maksimissaan 40 000 lehteä tunnissa suurimman sivuluvun ollessa 64, täysin nelivärisenä 48. Ensimmäinen tuotantoajo kuvan painokoneella oli 30.11.1993, jolloin painettiin Suur-Jyväskylän lehteä.

Vuoden 1982 loppuun asti sivupohjista kuvattiin sivunegatiivit, joiden läpi painolevyt valotettiin. Reprografi Kimmo Jylhä tarkastaa sivupohjasta valotettua negatiivia 1980-luvun taitteessa.

Vuoden 1982 loppuun asti sivupohjista kuvattiin sivunegatiivit, joiden läpi painolevyt valotettiin. Reprografi Kimmo Jylhä tarkastaa sivupohjasta valotettua negatiivia 1980-luvun taitteessa.